Joskus olisi vain helpompi painaa pää pensaaseen. Avioeron jälkeen olen aika ajoin vaipunut sohvalle 'tämän enempää en halua' -fiiliksissä. Tänäänkin istun sohvalla ja mietin, että oikeasti pitäisi olla menossa jonnekin. Koko päivän olin lentopalloturnauksessa pelaamassa ja jossakin olisi varmasti samanhenkistä porukkaa liikkeellä ja heti paljon. En kuitenkaan halua muuta kuin nukkumaan. Mistä se mahtaa johtua, että oma seura alkaa tuntua siltä parhaalta seuralta? Eron jälkeen nautin kuukausia pelkästä vapauden tuomasta tunteesta, omasta sohvasta ja rauhasta. Kun vihdoin lähdin liikkeelle, niin yllätyksiäkin koin.
Ensimmäinen asia joka yllätti, oli huomio siitä, että mikään ei ole muuttnut 35 vuoden aikana. Tunnemyllerrys pään sisällä on viisikymmpisenä täsmälleen sama kuin viisitoistakesäisenä. Ainoa ero on se, että viisikymppisenä sitä ei enää näytä ulospäin. Tuntuukohan muistakin samalta? Tämäkö on se viidenkympin villitys?
Toinen yllätys oli se, kuinka paljon maailmaan mahtuu epätyydyttävässä parisuhteessa eläviä ihmisiä. Vaikka itse en ole parisuhteessa, niin suurin osa kiinnostustaan osoittavista vastakkaisen sukupuolen edustajista on. Miten siihen pitäisi reagoida? Parisuhdestatushan ei aina tule tietooni ensitapaamisen yhteydessä, ei vaikka kysyisin suoraankin. Se paljastuu vasta myöhemmin jonkin puolihuolimattoman lausahduksen myötä. Pitäisi kehittää tuota parisuhdestatustutkaa huomattavasti, että löytäisi oikeasti yksineläjät parisuhteessa elävien seasta. Helpottaisi elämää ja vähentäisi pettymysten määrää huomattavasti.
Kolmas yllätys taisi olla se, kuinka vahva ihminen minä loppujen lopuksi olen. Olen vihdoinkin ymmärtänyt, että voin olla onnellinen aivan itseksenikin ilman parisuhdetta tai toista puoliskoa. Hyvät ystävät ja harrastukset riittävät. Joskus mietin, että onkohan sittenkin niin, että jokaisella meistä on joku maksimiaika parisuhteessa. Minulla se on kai tullut täyteen. Näillä eväillä siis mennään ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti