Parisuhdepatologiaa

Ihan varmasti maailmassa on vielä joku erityinen minuakin varten.
En kylläkään ole täysin vakuuttunut siitä, että tämä olisi ilouutinen.

Yksin on helppo sopia asiat, kun ei tarvitse kuunnella muuta kuin omaa sisintään. On työlästä opetella tuntemaan toinen ihminen. Ja on todella työlästä opetella sietämään toisen ihmisen puutteita. En tiedä jaksanko enää tässä elämässä ryhtyä moiseen ponnistukseen. Ihan helposti ei näillä kymmenillä enää antaudu mihinkään tai minkään vietäväksi. Kaikki tarjoukset tutkin kyllä tarkkaan, mutta mikään ei vain enää tunnu oikein miltään, tai ainakaan siltä, että sen vuoksi luopuisin vapaudestani, saati sitten opettelisin jonkun uuden ihmisen tavoille.

Ystäväni kysyi minulta taannoin, että olenko valmis luopumaan sinkkuudestani. Vastausta ei tarvinnut oikeasti kauan hakea. Olisihan se mukavaa, jos elämässä olisi joku, jonka kanssa voisi halutessaan jakaa juttuja - siis harrastuksia, tekemistä, viikonloppuja, elokuvailtoja, tanssi-iltoja, reissuja ja mielenkiinnon kohteita - mutta aikuisten oikeasti en ole valmis luopumaan omasta vapaudestani kokonaan. En halua ketään sekoittamaan omaa päivärytmiäni tai omaa huusholliani. Haluan vetäytyä välillä omaan rauhaani ilman mitään velvotteita toisia ihmisiä kohtaan. Joku kumma kaipuu minua kuitenkin vaivaa, en vain tiedä mikä. Liekö se on vanhuus tai kuolemanpelko, mutta aika ajoin tuntuu, että elämästä puuttuu jotain. Pitäisiköhän hommata koira - siinä voisi olla ideaa. Se ei vaatisi paljon. Se olisi iloisena aina odottamassa, kun tulen kotiin ja tyytyisi mukisematta ruokakuppiin, rapsutteluun ja lenkkeilyyn. Se voisi kuunnella korva tarkkana kaikki vuodatukseni ja voisin olla varma, etteivät jutut leviä meidän piirin ulkopuolelle. Se ei koskaan tuomitsisi minua eikä kohtelisi huonosti. Surun hetkellä se lipaisisi poskesta ja yrittäisi lohduttaa. Hmmm...tässä voisi olla siis ajatusta.